lauantai 23. toukokuuta 2015

ENSIHOITAJALLA ON LAAJA TYÖNKUVA

Toinen työvuoroni ensihoidossa onkin 12 tuntinen ja autossa, jolle tulevat pääasiassa B- ja C-kiireellisyysluokan keikat. Aamu kuitenkin aloitettiin samalla tavalla kuten viimeksi - auton tarkastamisella. Nyt oli tullut vielä ohjeistusta tarkistaa tietyt sulakkeetkin, joten melkeinpä voisi sanoa että ensihoitajat hoitavat sekä ihmisiä että autoja. Moninainen on siis työnkuva.

Moninaisuus näkyy myös siinä, miten laaja skaala ihmisen eri osa-aluita ensihoidossa on hallittava. Potilas voi kärsiä minkä tahansa erikoisalan vaivoista ja potilas voi olla minkä ikäinen tahansa. On osattava hoitaa kliseisesti vauvasta vaariin. On myös tunnettava mm. psykiatrian, kirurgian, sisätautien, kardiologian, gynekologian yms erikoisalat. Ja tunnettava niin hyvin että ensin on osattava hahmottaa työdiagnoosi ja sitten vielä osattava toimia ja antaa kiireellinen ensiapu potilaalle. Uskallanpa väittäää että missään muualla ei hoitajalta vaadita näin laajaa osaamista kuin akuuttihoitotyössä, mikä kattaa sekä ensihoidon että päivystyspoliklinikan. Sen lisäksi hoitajan on pidettävä itsensä koko ajan ajantasalla. Hoitosuositukset ja lääkkeet ja kaikki muut hoitoon liittyvät seikat muuttuvat koko ajan ja muutosta tapahtuu nopeasti. Mietinkin että etenkin ensihoitajan kohdalla hinta-laatu-suhde on epätasapainossa. Ammattitaitovaatimuksiin nähden ensihoitajille maksetaan liian huonoa palkkaa. Myös työn kuormittavuus tulee muistaa. Työ on raskasta sekä henkisesti mutta myös fyysisesti.

Yksi kuormittava asia on kiire, joka luo hoitotilanteisiin tietynlaista painetta. Sairaanhoitopiirin alueella on myös yöaikana pienempi miehitys ja vähemmän autoja käytössä. Se kuormittaa koko systeemiä. Ei tarvita kuin A- tai B-luokan keikka jonnekin reilun 70 km:n päähän jossa paikkakunnan oma auto on hälytysvalmiudesta pois ja tilanne on aivan toinen kuin jos kaikki autot olisivat omilla paikkakunnillaan valmiudessa. Valitettavasti raha tuntuu ratkaisevan eikä ihmisarvo juurikaan päättäjillä tunnu vaakakupissa painavan. Ensihoitajat kentällä tietävät tämän tilanteen kokemuksestaan. Kenttäjohtajilla on kova paine saada asiat hoidettua vähäisellä käytössä olevalla kalustolla. Lisäyksiköiden perustaminenkaan ei aina ole kovin helppoa. Kiireellä aikataululla vapaalla olevaa henkilöstöä hälytetään töihin ja se tulee ken pääsee tai ketä kiinnostaa. Eri korvauksethan niistä toki maksetaan mutta silti se ei aina ole välttämättä kovin helppoa. Kenttäjohtajan työtä oli minullakin tarkoitus käydä seuraamassa lähemmin, mutta tuntui olevan aikamoisen kiire enkä tainnut nähdä "kenttistä" kuin aamulla vuoronvaihdossa. Hän on kuitenkin se, jonka tehtävänä on pitää langat käsissään. Ehkä vielä joskus pääsen tätäkin työtä seuraamaan.

Joskus voi käydä niin että hoitaja joutuu käymään tiukkaakin keskustelua puolustaakseen potilaan oikeuksia ja turvallisuutta. Tällöin on pystyttävä myös perustelemaan oma näkökantansa. Tuppisuu ja arasteleva ei tällä saralla pärjää, vaikka muuten olisikin hyvä ja osaava hoitaja. Hoitajan on kuitenkin muistettava aina se seikka, että potilas luottaa niin syvästi hoitajan ammattitaitoon että luottaa oman henkensä hänen käsiin. Hoitajan on oltava luottamuksen arvoinen. Toinen seikka mikä tulee muistaa, on se, että kukaan ei tiedä aina kaikesta kaikkea. On hoitajan ammattitaitoa ja vahvuutta myöntää että juuri tätä asiaa minä en tiedä, mutta tiedän mistä voin asiaa selvittää. Ensihoitajat toimivat työpareina ja työparin ammattitaitoon on voitava luottaa. Se taatusti antaa motivaatiota pitää itseään ajan tasalla. Kaveria ei petetä.

Ihmisten kohtaaminen ja vuorovaikutus on iso osa myös ensihoitajan työtä. Omalla toiminnallaan voi ensihoitaja joko rauhoittaa potilasta tai provosoida häntä. Tässä sanottakoon että provosointiin en jaksollani ole missään vaiheessa törmännyt vaan nimen omaan tuohon rauhalliseen ja ystävälliseen toimintaan. Potilas on aina kohdattu ihmisenä, yksilönä ja ihmisarvoa kunnioittaen. Kaikissa tilanteissa. Vaikka kuvittelisin että joissakin tilanteissa olisi tehnyt mieli toimia toisin. Olen myös törmännyt hienoon kollegiaaliseen toimintaan. Vaikka ensihoidon työparilla on jaettuna hoitajan ja kuljettajan roolit, tehdään työtä kuitenkin yhdessä tiiminä. Asioista voi keskustella ja pohtia yhdessä mikä olisikaan paras toimintatapa juuri tässä tilanteessa. 

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, se lienee saanut ihmiset liikkeelle. Keikkaa riitti, tuntui riittävän jokaisella autolla. Meillä oli tämän päivän teemana mielenterveys. Toki muitakin aiheita riitti keikkakavalkadiin tälle päivälle. Välillä käytiin sairaalalla syömässä maittava ateria ja taas mentiin. Niin ja kyllä - kävimme myös kaupassa. Ostamassa evästä lopputyövorolle. Tämä on se asia joka joskus on ihmisiä puhututtanut, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Ensihoitajan työ on raskasta ja liikkuvaista. Aina ei ole mahdollista päästä ruokailemaan asemalle. Mutta ensihoitajakin on vain ihminen, joka tarvitsee ruokaa jaksaakseen. Ja se sanottakoon että ensihoitaja myös jättää ruokailun tai kauppareissun kesken jos kiire hälytys tulee. Aina valmiina lähtöön.

Työelämäjaksoni on ollut todella antoisaa. Erityisesti ensihoidossa olen saanut paljon uutta tietoa, jota voin hyödyntää jatkossa omassa työssäni opettajana. Heti alusta lähtien tunsin oloni kotoisaksi, minut otettiin todella hyvin vastaan. Sekä ensihoitajat, mutta myös palomiehet. Haikein mielin lopetan työelämäjaksoni ensihoidossa. Täällä olisin voinut hyvin olla pidempäänkin. Juuri kun alkoi tulla tunne että minäkin osaisin jotakin tehdä, jakso jo loppuikin. Paljon olen nähnyt ja kokenut. Olen saanut seurata alan ammattilaisia ja ottaa heiltä oppia. Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin. Toivoisin tämän jälkeen, että akuuttihoidon ammattilaisilla olisi matalampi kynnys ottaa yhtyettä minuun ensihoidon. Haluan edelleen kehittää opetusta vielä paremmin vastaamaan työelämää ja siihen tarvitsen tiivistä yhteistyötä työelämän kanssa. Sekä ensihoitoon että päivystykseen. Itselläni kynnys ottaa yhteyttä työelämään on madaltunut huomattavasti tämän pariviikkoisen aikana. Viimeistään syksyllä sitten nähdään! Iso kiitos kaikille!

tiistai 19. toukokuuta 2015

"Ensihoitaja" yökeikan jälkeen


VAUHDIKKAAT 24 TUNTIA ENSIHOIDOSSA

Nyt on ensimmäinen vuoroni ensihoidossa takana. Maanantaiaamuna klo 8, tai oikeastaan vähän aiemmin, painelin asemalle. Sain työvaatteet ja siirryin odottelemaan vuoronvaihtoa. Petipaikkakin minulle osoitettiin ja liinavaatteet toki sain matkaan mukaan. Ensihoitopalvelujen puolella oleva opiskelijavastaava otti minut matkaansa mukaan ja perehdytti ensihoidon saloihin. Myös hänen työparinsa otti minut siipiensä suojaan ja kertoi hänkin minulle työstään. Vastaanotto sekä heiltä että muulta henkilökunnalta oli jälleen lämmin, oli heti kotoisa olo mennä joukkoon. Joskin en ihan suuna-päänä siellä heti ollutkaan. Minusta oli kuitenkin hyvä ettei minua siellä "ujosteltu" vaan porukka käyttäytyi kuin olisin ollut yksi heistä. Sama päti oikeastaan myös palomiesten kanssa, vaikka vähemmän heidän kanssaan olinkaan tekemisissä. Käytännössä oikeastaan jollakin keikalla ja ruokailutilassa.
Tämä on nyt se osa työelämäjaksoani mitä olen alun perin lähtenyt tavoittelemaan. Koska olen ensihoidon osaamisalan vastuuopettaja eikä minulla ole ensihoitotyöstä omaa kokemusta, halusin lähteä kentälle katsomaan millaista työ on. Pitäähän minun opettajana tietää minne opiskelijani laitan ensin työssäoppimaan ja myöhemmin kenties töihin. Tästä aloin alun perin juttelemaan esimieheni kanssa, joka näytti heti vihreää valoa ajatukselleni. Jossain vaiheessa työelämäjakso laajeni koskemaan myös päivystystyötä ja se oli hyvä ratkaisu. Tavoitteenani on tuoda opetusta mahdollisimman lähelle käytännön työelämää. Haluan myös tehdä tiivistä yhteistyötä työelämän kanssa mm. opetuksen sisällön suunnittelussa.
Aamulla vaikutti olevan rauhallista mutta sitten alkoi tapahtumaan. Keikkoja tulikin oikeastaan tasaiseen tahtiin ja syitä oli minun näkökulmastani monipuolisesti. Pääsin näkemään vakavampia ja vähemmän vakavia keikkoja. Keikkoja joissa olimme vain me ja keikkoja joissa oli sekä poliisi että palokunta ja keikkoja EVYn eli ensivasteyksikön kanssa ja keikkoja poliisin kanssa. Oli keikkaa kenttäjohtajalla ja ilman. Näin myös ennakkoilmoituksen ensihoidon näkökulmasta. Minulle kerrottiin, että tämä vuoro oli tavallista vuoroa vilkkaampi. Olimme ns. kärkiautossa, joka ajoi niitä kaikkein kiireisimpiä ajoja. Aina ei tehtävien kiireellisyysluokat pitäneet paikkaansa, mutta se on ymmärrettävää. Soittaja kertoo oman näkemyksensä asioista ja hätäkeskuspäivystäjä tekee niistä omat johtopäätöksensä ja antaa tehtävälle koodin. Paikalle mennessä tilanne voikin olla jotain ihan muuta ja tehtävä muuttuu. Tai kiireellisyys voi muuttua kesken tehtävän suorittamisen.
Minulle annettiin oma kännykkä, johon sain hälytykset. Niin olin into piukeana että vaikka olin lepäilemässä, pomppasin hälytyksen tullessa heti silmät sirkeänä pystyyn ja kiirehdin autolle. Yleensä olinkin siellä ensimmäisenä... Autossa istuin takaosassa. Ja tiukasti turvavöissä, sillä muuten ei olisi penkillä kestänyt. Sen huomion tein siellä istuessani että meteli auton takaosassa on aikamoinen. Ja kun on paljon keikkaa, altistuu ensihoitaja työssään aikamoiselle melulle. Auton meteli kuuluu, samoin pillien ujellukset mutta myös ihan normaali räminä ja kolina kun tiet ei aina välttämättä ole ihan tasaisia. Varsinkin maakunnissa on hiekkateitä ja niissä näin keväisin aika huimastikin kuoppia. Ja kun autossa on kova meteli on myös viranomaisverkossa (VIRVE) pidettävä sen verran volyymia että sieltä kuulee jotakin. Kuulosuojaimet tai korvatulpat ei olisi välttämättä olleet pahaksi sen metelin suhteen. Toivottavasti tähänkin asiaan tulee vielä kehitystä, sillä moni ensihoitaja on nuori ja heillä on pitkä työura meluisalla työmaallaan.
Juttelimme siitä, miten paljon on aikojen saatossa tapahtunutkaan kehitystä juuri ensihoidossa. Tekniikka kehittyy mutta samoin myös käytännöt kehittyvät. Ollaan aika kaukana niistä ajoista kun yksi sairaankuljettaja teki siirtoajoja ilman oikeastaan mitään nykyisenlaisia apuvälineitä tai ainakin hyvin vähäisellä varustuksella. Nyt on deffaa ja C-PAPia ja mittareita joka lähtöön, turvakanyylit ja suojakypärät, sähköisestä ensihoitokertomuksesta puhumattakaan. Kaikki on ajateltu viimeisen päälle ja on tehty varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Kaikki on todellakin otettu tarkasti huomioon. Se taas osaltaan tuo työnkuvaan sen, että auto on tarkastettava aina aamulla ja oikeastaan jokaisen keikan jälkeen ainakin jollakin tavalla. Jollakin vakavammalla keikalla voi laukkujen sisältö ja muut varusteet huveta aika nopeastikin ja silloin on oltava tavaraa sen verran että pärjää. On aika ikävä juttu olla vaikka esim. 50 km:n päässä asemalta tai sairaalalta ja huomataan että deffan akut onkin tyhjät ja pitäisi saada potilas monitoriin tai hengitysvaikeuspotilaalle pitäisi antaa lisähappea mutta kappas vaan, happi loppuikin edellisellä keikalla. Ensihoitajan on pidettävä monen monta lankaa käsissään, työ ei ole pelkkää potilaan hoitamista vaan myös pitkälti ennakointia.
Yksi asia mistä keskustelimme ohjaajani kanssa oli kanssa-autoilijoiden käyttäytyminen liikenteessä kun he huomaavat hälytysajossa olevan ambulanssin. Osa jarruttaa paniikissa eikä oikein tiedä minne menisi. Paras vaihtoehto olisi jatkaa omaa matkaa ja mahdollisuuksien mukaan siirtyä ajokaistan reunaan ja päästää ambulanssi ajamaan ohi. Vielä jos laittaisi vilkun päälle merkiksi että on huomannut ambulanssin niin hyvä tulee. Omaa ja ambulanssin tai muiden turvallisuutta ei kannata alkaa riskeeraamaan. Toinen juttu mitä huomasin oli se miten suoraan sanottuna tyhmältä oikeastaan näyttää kun ihmisen jäävät julkisella tapahtumapaikalla "tölläämään" mitä siellä tapahtuu. Jostain kauempaa tilanteen seuraaminen ei kenties niinkään haittaa, riippuen toki tilanteesta. Mutta jos ensihoitajat ovat paikalla esimerkiksi elvyttämässä potilasta niin kaikkien sivullisten pitäisi pysyä pois paikalta. Siinä tulee jo eettiset seikatkin kyseeseen, sillä ensihoidossa on paljon tilanteita, joissa potilaan rintakehä joudutaan paljastamaan. Kuinka moni meistä oikeasti haluaisi itse olla potilaana, rintakehä paljaana ja vieressä seisoisi asiaankuulumattomia ihmisiä ihan vain uteliaisuuttaan tuijottamassa? Toki aina kun on vain potilaan tilan kannalta mahdollista, otetaan hänet autoon sisälle seinien suojaan.
Eväiden varaaminen vuorokaudeksi olikin astetta hankalampi juttu. Piti osata ajatella minkä verran aikoo syödä seuraavien 24 tunnin aikana. Överiksihän se tietysti minulla meni, mutta ehkä se oli parempi kuitenkin niin päin... Joka käänteessä piti yrittää vähän jotain syödä kun ei tiennyt koska on seuraavan kerran mahdollisuus eväitä nautiskella. Samoin sain ohjeeksi että kannattaa levätä aina kun se vain on mahdollista. Ajattelin että helpommin sanottu kuin tehty meikäläisellä. Minulla kun tuppaa asiat aina pyörimään mielessä juuri silloin kun olisi mahdollisuus nukahtaa. Mutta suhteellisen nopeasti sain torkahdettua. Ehkä asiaa auttoi se että olin herännyt aamulla jo klo 5.... Yön aikana saimme muutaman tunnin levätä, sillä yöaika oli vähän rauhallisempaa kuin esim. iltapäivä ja ilta. Muutama keikka, joista yksi oli kotisairaalakeikka. Se tarkoittaa sitä että potilas, jolla menee lääkityksenä suonensisäinen antibiootti yölläkin, saa lääkkeensä ensihoidon toimesta. Välineet on valmiina paikan päällä ja ensihoito käy lääkkeet tiputtelemassa ja jatkaa omia hommiaan. Vaikka torkahtelin keikkojen välillä, olin silti skarppina hereillä kun keikka tuli. Ja ensimmäisenä autolla... Ja vaikka yöllä saikin vähän levähtää, oli silti olo aamulla ihmeen tukkoinen ja hölmö. Aamupalakaan ei oikein maistunut. Mutta aamutouhut, kuten auton siivous, saivat vähän paremmin heräämään. Yökeikoilla ollessamme minulle tuli mieleen että koskaan ei tiedä mitä siellä on vastassa. Onko keikka todellakin oikea ja onko se sellainen kuin on ilmoitettu. Ihmisistä kun ei aina tiedä mitä niillä on mielessä. Oma mielikuvitus olisi varmaan laukannut aika lailla jos sitä olisi vähän alkanut ruokkimaan...
Ensimmäinen vuorokauden mittainen vuoro on siis takana. Menin sitten koululle tekemään suoraan siitä päästessäni omia hommiani ja vasta alkuillasta ajelin kotiin. Melkein samoilla silmillä on siis valvottu liki 40 tuntia, torkahtelut keikkojen välillä onneksi helpottivat taakkaa. Ei voi kuin todeta että kovilla on ensihoitajan kroppa. Mutta toisaalta ymmärrän hyvin että työvuorot on tällaisia. Ainakin tällä tietämyksellä 6-8 tunnin työvuorot voisivat tuntua mahdottomilta ja turhauttaviltakin. Toinen seikka mitä ensihoitajan tulee kestää on kova paine. On osattava tehdä oikeita ratkaisuja potilaan parhaaksi mahdollisimman nopeasti. On huomioitava vuorovaikutus sekä potilaan mutta myös omaisten kanssa. Joskus kuvittelisin sen olevan haasteellista... On tiedettävä mitä tekee ja samalla ennakoitava mitä seuraa siitä mitä tekee. Miten esim. lääke vaikuttaa tai mitä voi tapahtua matkalla sairaalaan. Työ on haastavaa mutta kuvittelisin sen olevan myös antoisaa. Ehkä siksi polte sisälläni ensihoitotyötä kohtaan jälleen tuntuu vahvempana, kenties vahvempana kuin koskaan ennen... Työ oli pitkälti sitä mitä olen mielessäni sen ajatellutkin olevan. Nyt muutama vapaapäivä ja sitten jälleen pukeudun vihreään asuun.

Hoituri päivystyksessä


perjantai 15. toukokuuta 2015

VIIMEISTÄ VIETIIN PÄIVYSTYKSESSÄ

Päivystystyksessä valkeni työelämäjaksoni viimeinen aamu ja hännystelin taas samaa ohjaajaa jota olen seurannut pari edellistäkin päivää. Sain todeta että monipuolinen on sairaanhoitajan rooli sillä olen saanut tutustua joka työvuorossa uuteen rooliin. Tänään oltiin "auliksena" eli aulahoitajana. Tämä on juuri se hoitajan rooli jolle TRIAGE-hoitaja tarvittaessa ohjaa potilaat tarkempaan jututukseen ja arviointiin. (Jos muuten joku hämmästelee miksi selitän noin tarkasti, johtuu se siitä että oletan/toivon blogiani lukevan myös jonkun ei-hoitajankin...)
Aamupäivä oli rauhallista, kuten useimmiten. Tahti kiihtyy yleensä iltapäivää kohti. Muutama kävi näytillä ja heitä ohjattiin eteenpäin, osa lääkärille ja osa sai kotihoito-ohjeita. Päivemmällä siirryttiin avustamaan operatiiviselle puolelle, missä oli täysi hulina päällä. Potilaita tuli lisää kuka milläkin syyllä, lähtipä joku yliopistolliseen sairaalaankin jatkohoitoon. Siinä muuten pyörähti paperilappunen jos toinenkin ja muutama puhelukin soitettiin... Tuntui taas turhauttavalle kun ei oikein osannut auttaa kun ei esim.kaikkien kaappien sisältö ole vielä tuttua. Toisaalta minulla on myös työelämäjaksolla opiskelijan rooli eli en saa tehdä itsenäisesti potilastyötä. Se onkin ollut suurin haaste - opetella vain seuraamaan sivusta tai tekemään pieniä avutustehtäviä...
Eilen kirjoittelin siitä miten arvokasta työtä akuuttihoidossa tehdään. Tänään siitä jutteli myös asiakas. Muistelen itse omalta hoitajan uralta että se on se paras kiitos kun potilaalta saa hyvää palautetta. Tämä henkilö kiitteli hyvästä omaisensa hoidosta ja sanoi että ainoa asia joka on huonosti on se että henkilökuntaa on liian vähän. Tästäkin olen jo kirjoittanut. Harmi juttu on mielestäni se, että ihmiset eivät vie palautetta esimiehille ja johdolle vaan usein se sanotaan vain hoitajille jotka tietävät asian muutenkin.... Ymmärrän kyllä että rahakin ratkaisee mutta valitettavasti raskas työ ja vähäiset resurssit myös vaikuttavat siten että hoitajien vaihtuvuus akuuttihoitotyössä on suuri. En tarkoita tällä Mikkeliä vaan kirjoitan yleensä asiasta sillä tämä tuntuu olevan tuttua muuallakin. Se taas saattaa vaikuttaa mm.työilmapiiriin.
Koska oli viimeinen päiväni päivystyksessä, kiitin ohjauksestani henkilökuntaa Rocky roadsilla eli suklaalla johon on sekoitettu kuivattua aprikoosia, vaahtokarkkeja ja suolapähkinöitä. Arvelin sen olevan hyvä kiitos sillä onhan siinä kuituja ja flavonoideja ja pähkinän hyviä rasvoja.... toisaalta päivystyksen työ on sen verran vauhdikasta ja vaativaa (kuin kivikkoinen tie) että arvelin henkilökunnan tarvitsevan energiaa tiiviissä paketissa. Aina kun ei ennätä kunnolla syömäänkään... kiitos siis Mikkelin yhteispäivystyksen porukalle tästä viikosta. Erityiskiitokset ohjaajilleni. Paljon voimia työnne jatkoon. Teette arvokasta työtä ja olette siinä todella hyviä! Kohtaatte potilaan ihmisenä ja toimitte vahvalla etiikalla. Joskus kärsivällisyyttänne koetellaan enemmän kuin tavallisesti mutta ette anna sen vaikuttaa potilaiden hoitamiseen. Minä puolestani vietän vapaalla pari päivää ennen astumista ensihoidon vihreisiin.....

torstai 14. toukokuuta 2015

ENNAKKOILMOITUKSIA JA VAKAVAA PUHETTA

Päivystys pyörii 24/7, siis täysillä myös pyhapäivinä. Kuten tänään helatorstaina. Operatiivinen tiimi oli tänään ohjaajani ja minun juttu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaikki sellaiset potilaat, joiden hoidosta vastaa kirurgi tulevat operatiivisen tiimin hoidettaviksi. Aamupäivä oli kirurgisten potilaiden suhteen rauhallinen, joten avustimme konservatiivista eli sisätautitiimiä hulinassa. Operatiivisen puolen sairaanhoitaja vastaanottaa ennakkoilmoitukset ensihoidolta ja niitä tulikin tänään useampi. Ennakkoilmoitus tarkoittaa käytännössä sitä, että jos potilalla on vakavampi tilanne, ensihoito ilmoittaa päivystykseen olevansa tulossa. Tällöin päivystyksessä voidaan jo etukäteen valmistautua ottamaan potilas vastaan ja hoito päästää aloittamaan heti. Yleensä tilataan jo esimerkiksi verikokeetkin valmiiksi ja laboratoriosta ihminen ottamaan kokeita. Mahdollisesti myös ennakkoilmoitus päivystyksestä tehdään esim. Pään kuvaukseen. Tänään jostakin syystä oli neurologisia potilaita mielestäni paljon, en osaa tosin arvioida oliko tämä normaalia.
Muutama kirurginenkin potilas saatiin, esimerkiksi pari murtumaa ja haavoja. "Kirran" puolella on työparina aina sairaanhoitaja ja lähihoitaja. Lähihoitajan tehtävänkuvaan kuuluu kipsaukset. Eli minun opiskelijani ovat työssäoppimisjaksoilla juuri siinä lähihoitajan ohjauksessa. Sinne he myös työllistyvät. Valitettavasti suuntaus vaikuttaa olevan päivystyksissä yleensä sellainen, että suurin osa henkilökunnasta on sairaanhoitajia. Tämä joskus opiskelijoitani onkin puhuttanut etteikö lähihoitajia arvosteta, mutta toisaalta heillä on aina mahdollisuus jatkaa opintojaan niin halutessaan sairaanhoitajaksi. Ensihoidon osaamisalaopintojen kautta he saavat hyvää kokemusta ja samalla vähän tuntumaa siihen onko ala sittenkään se oma juttu. Akuuttihoitotyössä olevat ihmiset ovat tietyntyyppisiä, enkä sano tätä todellakaan pahalla. Sekä ensihoidossa että päivystyksessä hoitaja joutuu kohtaamaan joskus aika raakoja ja julmiakin tilanteita mutta niissä täytyy pitää pää kylmänä ja on osattava toimia. Täytyy osata tehdä itsenäisiä päätöksiä ja joskus aika tiukoissakin tilanteissa. Joskus joutuu "johdattelemaan" asioiden kulkua potilaan parhaaksi. Paineensietokyky on oltava hyvä. Potilaat luottavat joskus jopa henkensä hoitajien käsiin ja hoitajan on oltava luottamuksen arvoinen. Myös potilaan kohtaaminen on tärkeää. Hoitaja ei saa provosoida potilasta. Varsinkin päihtyneet tai muuten sekavat ja muistisairaat saattavat herkästikin provosoitua jos kokevat että hoitaja ei ole heidän kanssaan samalla aaltopituudella. Hoitajat, jotka tekevät akuuttihoitotyötä vuodesta toiseen, ansaitsevat hatunnoston. Ja korkealle. 
Tänään tuli jossakin vaiheessa puhetta vähän vakavammasta aiheesta. Joskus potilaan tilanne on lohduton eikä mitään ole tehtävissä. Silloin potilaalle on taattava hyvä perushoito ja hyvä lähtö taivaan kotiin. Vilkas ja kiireinen päivystys ei välttämättä ole kuitenkaan se sopivin paikka. Myöskään päivystysosastolle ei voi sijoittaa kuolevaa potilasta. Aina ei ole potilaan siirtokaan välttämättä mahdollista. Mutta mikä sitten on se oikea paikka? Usein myös omaiset haluavat tulla jättämään hyvästejä ja heille on turvattava rauhallinen tilanne siihen. Tilanne on kuotenkin aina ainutkertainen. Pelkät sermit tai verhot jotka erottavat vuodepaikat päivystyksen tiloissa eivät riitä turvaamaan riittävää rauhaa. Joku hoitajista kommentoi keskusteluumme että pitäisi aina muistaa että siinä voisi olla oma omainen, millaisen paikan itse haluaisi hyvästeihin. 
Tämä on juuri se seikka jota olen myös opiskelijoilleni aina muistutellut. En vain kuolevien potilaiden kohdalla vaan ihan kaikkien potilaiden kohdalla. Oltiinpa sitten akuuttihoitotyössä tai jossakin muualla. Aina on pidettävä mielessä että se ketä hoidetaan on jonkun äiti, isä, setä, täti, tytär, poika, puoliso tmv. Millaista hoitoa haluaisit itse läheisellesi? Itse koen tämän asian muistamisen vielä ehkä jopa merkittävämmäksi kuin sen että hoida potilastasi kuten haluaisit itseäsi hoidettavan. Tähän samaan asiaan liittynee myös potilaiden teitittely. Yritän aina opettaa että ainakin itseään vanhempia ihmisiä,tulee teititellä. Ainakin on herkällä aistilla tunnusteltava ketä voi sinutella. Potilas on se, joka saa tehdä sinunkaupat. Tosin jos teitittely on iskostunut takaraivoon, voi olla hankalaa kääntää aivot sinuttelumoodiin... 
Blogini osoitetta tänään "mainostelin" ja aika moni kertoikin jo lukeneensa tätä. Se oli kiva kuulla mutta toisaalta luo minulle paineita... No ei vaineskaan! Minä kirjoittelen tänne päivän aikana mieleen tulleita ajatuksiani, kutakuinkin tajunnanvirtana vieläpä ja se lukee ketä ajatukseni kiinnostavat. Vähän haikea olo alkaa jo olla. Huomenna on viimeinen työvuoro tällä työelämäjaksolla täällä päivystyksessä. Ensi viikolla on uudet ja itseäni jopa enemmän jännittävät tuulet.... 

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

TRIAGEN MATKASSA

 Eilinen olikin jo vapaapäivä heti kättelyssä. Se olikin hyvä juttu, sillä kiireisen iltavuoron ja 100kilometrin kotimatkan jälkeen kävin "kierroksilla" eikä uni meinannut tulla silmään. En minä mitään erityistä miettinyt mutta hoitajakollegat luultavasti tietävät mitä tarkoitan 😉
Tänään ajelin aamuvarhaisella työvuoroon ja etsin käsiini tämän päiväisen ohjaajani. Hänellä olikin TRIAGE-vuoro. Tämä tarkoittaa sitä, että kokenut sairaanhoitaja, TRIAGE-hoitaja tekee ensimmäisen hoidon tarpeen arvioinnin ja ohjaa potilaan heti ilmoittautumisvaiheessa potilaalle tarkoituksenmukaisesti joko yleislääkärin tai erikoislääkärin (konservatiivinen tai operatiivinen puoli eli sisätautien tai kirurgian tiimit) hoidettavaksi. Aamupäivä olikin rauhallisempaa mutta pian alkoi potilaita ilmestymään yhä enemmän - kuitenkin mielestäni sopivan tasaiseen tahtiin. TRIAGE-hoitaja tekee tiiviisti yhteistyötä kaikkien yhteyspäivystyksen työtiimien kanssa. Sihteeri istuu samalla "luukulla". Tarvittaessa potilas voidaan ohjata sairaanhoitajan tarkempaan arviointiin, kuten lämmön, verenpaineen ja verensokerin mittaukseen tai hoitaja voi muuten jututtaa vielä tarkemmin potilasta tilanteestaan.
Mutta palaanpa vielä työvuoron aloitukseen. Täällä yhteispäivystyksessä on tapana aloittaa aamu kokoontumalla erikoissairaanhoidon "keskukseen" eli hoitajien kansliaan. Siis kaikki kokoontuvat siihen, olipa työpiste sitten missä tahansa. Mukaanlukien myös osastonhoitaja ja apulaisosastonhoitaja. Paitsi POS eli päivystysosaston väki. Siinä sitten tarkistetaan että jokaisessa pisteessä on oma miehityksensä paikalla. Hetki on hyvä myös tiedottaa ns. juoksevista asioista, kuten esim. rajallisista siivoustyön resursseista. Osastopalaverit on toki vielä erikseen. Tai sitten siinä voi esittäytyä joku ylimääräinen tarkkailija, kuten minä tein. Samalla varoitin henkilökuntaa siitä että kannan mukanani kameraa ja saatan sen ottaa jopa esille joissakin paikoin ja jopa napata kuvan. Olen nimittäin anonut sairaalan johdolta kuvauslupaa, toki tietyin ehdoin, tuottaakseni opetukseeni tukimateriaalia. Tänään tosin lähinnä kuvailin vielä tiloja jne, sillä varsinaisissa toimenpiteissä en ollut mukana. Valitettavasti en tänne blogiini kovin paljon tule kuviani julkaisemaan, sillä olen luvannut ennen kuvien käyttöä esitellä kuvat sairaalan johdolle. He saavat vielä halutessaan päättää mitä saan käyttää ja mitä en. Tämä sairaalamaailmassa kuvaaminen kun ei ole aina ihan yksinkertaista tietosuojan ja vaitiolovelvollisuuden vuoksi, sen te kaikki varmaan ymmärrätte. Sanottakoon se vielä tässä että luvan kysyn sekä potilailta että hoitajilta joka tilanteessa erikseen, potilaita en kuvaa tunnistettavasti ja hoitajienkin tunnistusta rajoitan heidän niin halutessaan. 
Tänään kahvihuoneessa puhutti sairaalan tulevaisuuden näkymät. Millaista toimintaa sairaalassa tuleekaan olemaan tulevaisuudessa suunniteltujen uudistusten myötä. Puhututti myös se että päätökset tehdään Helsingissä ja tuijotetaan tilastoja. Maakuntien rakenteet, asukasmäärät ja välimatkat jne. tulisi myös huomioida ja näiden tekijöiden tulisi painaa vaakakupissa enemmän. Onneksi sairaalassa olevaa henkilökuntaa koulutetaan ja onpa muutama päivystyksen työntekijä itse lähtenyt jatkamaan opintojaan eteenpäin. Se on hienoa. Näin opettajan näkökulmasta katsottuna koulutus ei mene koskaan hukkaan 😀
Jo näiden kahden päivän jälkeen minulla on sellainen olo että sormet syyhyävät myös hoitajan hommiin edelleen. Tavoitteenani onkin jonakin päivänä tehdä sekä "oikeita" töitä että opettajan töitä - kunhan saan pienet lapseni isommiksi. Se päivystyksen kuhina, potilaiden vaihtuvuus ja se pieni jännitys kun et koskaan tiedä millainen potilas seuraavaksi ovesta tulee hoidettavaksi. Hoitajien oma huumorinsa, jolla jaksaa ajoittain todella raskasta työtä (vuorotyö, potilaiden kohtalot, rankat kokemukset, sekä fyysinen että henkinen kuormitus). Tiimityö ja kun kemiat todella toimii työparin kanssa voi aistia todellisen flown. En tosin tarkoita että en tykkäisi myös opettajan työstä. Se on oma maailmansa ja tykkään nykyisestä omasta työstäni. Saan opettaa, järjestellä ja suunnitella. Tavoitteenani onkin aina ollut yhdistää joustavasti nämä kaksi erilaista työtä, mutta vielä ei ole sen aika. 

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kotimatkalla iltavuoron päätteeksi ihastelin maisemia

ENSIMMÄINEN VUORO PÄIVYSTYKSEN SYKKEESSÄ

Aloitin työelämäjaksoni eilen iltavuorolla. Ihanan ohjaajani oli minua sairaalan aulassa vastassa ja esitteli minulle pukukopit ja muut. Vastaanotto oli lämmin ja ohjaajani ystävällisyys sai minut rentoutumaan. Ai jännitinkö? No kyllä vähän ainakin. Aikaa siitä kun olen ollut päivystyksessä töissä itse on kulunut 3½ vuotta. Lisäksi Mikkelin keskussairaala on minulle aika tuntematon.
Vuoro alkoi mielestäni päivystykselle tyypillisellä hulinalla. Koneet ei aluksi toimineet kunnolla ja siihen meni aikaa. Samaan aikaan potilaita tuli koko ajan lisää sisälle. Olin jotenkin osannut onneksi varautua että maanantai-iltavuoro saattaa olla hulinaa. Potilaita oli vähemmän vaativista likimain vierihoitoa vaativiin. Ja paljon! Ohjaajani pahoitteli ettei ennättänyt perehdyttää minua tiloihin ja toimintaan rauhassa, mutta minulle tämä tapa tutustua päivystyksen toimintaan oli oikein sopiva. Ainoa asia mitä harmittelin oli se, etten vielä osannut hakea tavaroita oikeista paikoista, olisin hyvin voinut toimia juoksutyttönä. Auttelin sen minkä osasin ja pystyin ja pääsin mielestäni suhteellisen pian homman kiinni. Tosin minun roolini oli pääasiassa seurata kiltisti ohjaajaa ja päivystyksen toimintaa.
Työyksikköön oli kiva mennä, minut otettiin iloisesti ja ystävällisesti vastaan. Aivan kaikki eivät tienneet kuka olin ja miksi siellä palloilen, mutta pian asiat selvisivät. Minulle jäi tunne että hoitajat arvostivat sitä, että opettaja hakee kokemusta. Samalla saan tehtyä itseäni tutuksi yhteistyökumppaneilleni.
Muutamia huomioita tein. Sellaisia, joihin ei itse hoitajan töissä ollessa tullut niin suuresti kiinnitettyä huomiota. Vaikka potilaita oli paljon ja vaativat hoitoa, menee hoitajan työajasta todella suuri osa tietokoneen ääressä istumiseen. Kaikki on kirjattava. Sitä mitä ei ole kirjattu, ei ole tehty... Ja koska bed-side-kirjaus ei oikein toimi, joutuu hoitaja tekemään kirjauksia kahdesti - ensin omalle muistilapulle ja sitten vielä koneelle. Mietin, että tätähän minä itsekin tein silloin muutama vuosi sitten ja tajusin että koneet vievät todella ison osan työstä. Mutta en ole koskaan tajunnut että se iso osa työajasta on noin ISO. Sanottakoon tässä ettei tämä ole kritiikkiä sairaalaa kohtaan, näin on vain toimittava. Harmi on se että eilen olisi ollut kiirettä ja töitä vaikka vuoroissa olisi ollut pari hoitajaa lisääkin. Itse kävin syömässä työvuoron selvästi puolivälin jälkeen, en ole ihan varma ennättikö ohjaajani syömään ollenkaan.
Ohjaajani ja hänen työparinsa harmittelivat loppuillasta että minulle on varmaan jäänyt aika sekava kuva työvuorosta. Ehkä joo, mutta ei ollenkaan varmaan niin sekava mitä he pelkäsivät. Ja se sekavuus mielessäni liittyy ehkä enemmänkin siihen, että olin ensimmäistä työvuoroa itselleni vieraassa paikassa ja toimintatavat olivat minulle tavallaan uusia. Eräs huomio mitä tein, liittyy työparin työskentelytapaan. Työnteko toimi joustavasti ja napakasti. Työnjako oli selkeä, välillä sitä tarkennettiin tilanteiden muuttuessa. Molemmat myös selvästi tykkäävät työstään. Ei suinkaan ollut heidän syynsä etteivät potilaat päässeet eteenpäin niin nopeasti kuin oli ehkä kaikilla ajatuksena. Kun jatkohoitopaikat eivät vedä, niin sille ei vaan voi mitään ja sitten on mietittävä varasuunnitelma. Ja sen varasuunnitelma... Akuuttihoitotyö on nimenomaan tiimityötä. Sitä ei oikein voi lähteä tekemään sooloillen. Ja hurjan paljon muuten helpotti tehtäviä "roudari" jonka vastuulla oli siirtää potilaat jatkohoitopaikkoihin osastoille tai käyttää heitä tutkimuksissa. Itselleni jäi hyvä mielikuva kiireisestä päivystyksen iltavuorosta. Kuhinaa oli kuin muurahaispesässä, mutta kaikilla oli sama päämäärä. Myöskään kiire ei mielestäni välittynyt potilaille. Kun potilaat kohdattiin, oli juuri se aika osoitettu juuri kyseiselle potilaalle.