Yksi kuormittava asia on kiire, joka luo hoitotilanteisiin tietynlaista painetta. Sairaanhoitopiirin alueella on myös yöaikana pienempi miehitys ja vähemmän autoja käytössä. Se kuormittaa koko systeemiä. Ei tarvita kuin A- tai B-luokan keikka jonnekin reilun 70 km:n päähän jossa paikkakunnan oma auto on hälytysvalmiudesta pois ja tilanne on aivan toinen kuin jos kaikki autot olisivat omilla paikkakunnillaan valmiudessa. Valitettavasti raha tuntuu ratkaisevan eikä ihmisarvo juurikaan päättäjillä tunnu vaakakupissa painavan. Ensihoitajat kentällä tietävät tämän tilanteen kokemuksestaan. Kenttäjohtajilla on kova paine saada asiat hoidettua vähäisellä käytössä olevalla kalustolla. Lisäyksiköiden perustaminenkaan ei aina ole kovin helppoa. Kiireellä aikataululla vapaalla olevaa henkilöstöä hälytetään töihin ja se tulee ken pääsee tai ketä kiinnostaa. Eri korvauksethan niistä toki maksetaan mutta silti se ei aina ole välttämättä kovin helppoa. Kenttäjohtajan työtä oli minullakin tarkoitus käydä seuraamassa lähemmin, mutta tuntui olevan aikamoisen kiire enkä tainnut nähdä "kenttistä" kuin aamulla vuoronvaihdossa. Hän on kuitenkin se, jonka tehtävänä on pitää langat käsissään. Ehkä vielä joskus pääsen tätäkin työtä seuraamaan.
Ope hoiturina
lauantai 23. toukokuuta 2015
ENSIHOITAJALLA ON LAAJA TYÖNKUVA
Yksi kuormittava asia on kiire, joka luo hoitotilanteisiin tietynlaista painetta. Sairaanhoitopiirin alueella on myös yöaikana pienempi miehitys ja vähemmän autoja käytössä. Se kuormittaa koko systeemiä. Ei tarvita kuin A- tai B-luokan keikka jonnekin reilun 70 km:n päähän jossa paikkakunnan oma auto on hälytysvalmiudesta pois ja tilanne on aivan toinen kuin jos kaikki autot olisivat omilla paikkakunnillaan valmiudessa. Valitettavasti raha tuntuu ratkaisevan eikä ihmisarvo juurikaan päättäjillä tunnu vaakakupissa painavan. Ensihoitajat kentällä tietävät tämän tilanteen kokemuksestaan. Kenttäjohtajilla on kova paine saada asiat hoidettua vähäisellä käytössä olevalla kalustolla. Lisäyksiköiden perustaminenkaan ei aina ole kovin helppoa. Kiireellä aikataululla vapaalla olevaa henkilöstöä hälytetään töihin ja se tulee ken pääsee tai ketä kiinnostaa. Eri korvauksethan niistä toki maksetaan mutta silti se ei aina ole välttämättä kovin helppoa. Kenttäjohtajan työtä oli minullakin tarkoitus käydä seuraamassa lähemmin, mutta tuntui olevan aikamoisen kiire enkä tainnut nähdä "kenttistä" kuin aamulla vuoronvaihdossa. Hän on kuitenkin se, jonka tehtävänä on pitää langat käsissään. Ehkä vielä joskus pääsen tätäkin työtä seuraamaan.
tiistai 19. toukokuuta 2015
VAUHDIKKAAT 24 TUNTIA ENSIHOIDOSSA
Tämä on nyt se osa työelämäjaksoani mitä olen alun perin lähtenyt tavoittelemaan. Koska olen ensihoidon osaamisalan vastuuopettaja eikä minulla ole ensihoitotyöstä omaa kokemusta, halusin lähteä kentälle katsomaan millaista työ on. Pitäähän minun opettajana tietää minne opiskelijani laitan ensin työssäoppimaan ja myöhemmin kenties töihin. Tästä aloin alun perin juttelemaan esimieheni kanssa, joka näytti heti vihreää valoa ajatukselleni. Jossain vaiheessa työelämäjakso laajeni koskemaan myös päivystystyötä ja se oli hyvä ratkaisu. Tavoitteenani on tuoda opetusta mahdollisimman lähelle käytännön työelämää. Haluan myös tehdä tiivistä yhteistyötä työelämän kanssa mm. opetuksen sisällön suunnittelussa.
Aamulla vaikutti olevan rauhallista mutta sitten alkoi tapahtumaan. Keikkoja tulikin oikeastaan tasaiseen tahtiin ja syitä oli minun näkökulmastani monipuolisesti. Pääsin näkemään vakavampia ja vähemmän vakavia keikkoja. Keikkoja joissa olimme vain me ja keikkoja joissa oli sekä poliisi että palokunta ja keikkoja EVYn eli ensivasteyksikön kanssa ja keikkoja poliisin kanssa. Oli keikkaa kenttäjohtajalla ja ilman. Näin myös ennakkoilmoituksen ensihoidon näkökulmasta. Minulle kerrottiin, että tämä vuoro oli tavallista vuoroa vilkkaampi. Olimme ns. kärkiautossa, joka ajoi niitä kaikkein kiireisimpiä ajoja. Aina ei tehtävien kiireellisyysluokat pitäneet paikkaansa, mutta se on ymmärrettävää. Soittaja kertoo oman näkemyksensä asioista ja hätäkeskuspäivystäjä tekee niistä omat johtopäätöksensä ja antaa tehtävälle koodin. Paikalle mennessä tilanne voikin olla jotain ihan muuta ja tehtävä muuttuu. Tai kiireellisyys voi muuttua kesken tehtävän suorittamisen.
Minulle annettiin oma kännykkä, johon sain hälytykset. Niin olin into piukeana että vaikka olin lepäilemässä, pomppasin hälytyksen tullessa heti silmät sirkeänä pystyyn ja kiirehdin autolle. Yleensä olinkin siellä ensimmäisenä... Autossa istuin takaosassa. Ja tiukasti turvavöissä, sillä muuten ei olisi penkillä kestänyt. Sen huomion tein siellä istuessani että meteli auton takaosassa on aikamoinen. Ja kun on paljon keikkaa, altistuu ensihoitaja työssään aikamoiselle melulle. Auton meteli kuuluu, samoin pillien ujellukset mutta myös ihan normaali räminä ja kolina kun tiet ei aina välttämättä ole ihan tasaisia. Varsinkin maakunnissa on hiekkateitä ja niissä näin keväisin aika huimastikin kuoppia. Ja kun autossa on kova meteli on myös viranomaisverkossa (VIRVE) pidettävä sen verran volyymia että sieltä kuulee jotakin. Kuulosuojaimet tai korvatulpat ei olisi välttämättä olleet pahaksi sen metelin suhteen. Toivottavasti tähänkin asiaan tulee vielä kehitystä, sillä moni ensihoitaja on nuori ja heillä on pitkä työura meluisalla työmaallaan.
Juttelimme siitä, miten paljon on aikojen saatossa tapahtunutkaan kehitystä juuri ensihoidossa. Tekniikka kehittyy mutta samoin myös käytännöt kehittyvät. Ollaan aika kaukana niistä ajoista kun yksi sairaankuljettaja teki siirtoajoja ilman oikeastaan mitään nykyisenlaisia apuvälineitä tai ainakin hyvin vähäisellä varustuksella. Nyt on deffaa ja C-PAPia ja mittareita joka lähtöön, turvakanyylit ja suojakypärät, sähköisestä ensihoitokertomuksesta puhumattakaan. Kaikki on ajateltu viimeisen päälle ja on tehty varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Kaikki on todellakin otettu tarkasti huomioon. Se taas osaltaan tuo työnkuvaan sen, että auto on tarkastettava aina aamulla ja oikeastaan jokaisen keikan jälkeen ainakin jollakin tavalla. Jollakin vakavammalla keikalla voi laukkujen sisältö ja muut varusteet huveta aika nopeastikin ja silloin on oltava tavaraa sen verran että pärjää. On aika ikävä juttu olla vaikka esim. 50 km:n päässä asemalta tai sairaalalta ja huomataan että deffan akut onkin tyhjät ja pitäisi saada potilas monitoriin tai hengitysvaikeuspotilaalle pitäisi antaa lisähappea mutta kappas vaan, happi loppuikin edellisellä keikalla. Ensihoitajan on pidettävä monen monta lankaa käsissään, työ ei ole pelkkää potilaan hoitamista vaan myös pitkälti ennakointia.
Yksi asia mistä keskustelimme ohjaajani kanssa oli kanssa-autoilijoiden käyttäytyminen liikenteessä kun he huomaavat hälytysajossa olevan ambulanssin. Osa jarruttaa paniikissa eikä oikein tiedä minne menisi. Paras vaihtoehto olisi jatkaa omaa matkaa ja mahdollisuuksien mukaan siirtyä ajokaistan reunaan ja päästää ambulanssi ajamaan ohi. Vielä jos laittaisi vilkun päälle merkiksi että on huomannut ambulanssin niin hyvä tulee. Omaa ja ambulanssin tai muiden turvallisuutta ei kannata alkaa riskeeraamaan. Toinen juttu mitä huomasin oli se miten suoraan sanottuna tyhmältä oikeastaan näyttää kun ihmisen jäävät julkisella tapahtumapaikalla "tölläämään" mitä siellä tapahtuu. Jostain kauempaa tilanteen seuraaminen ei kenties niinkään haittaa, riippuen toki tilanteesta. Mutta jos ensihoitajat ovat paikalla esimerkiksi elvyttämässä potilasta niin kaikkien sivullisten pitäisi pysyä pois paikalta. Siinä tulee jo eettiset seikatkin kyseeseen, sillä ensihoidossa on paljon tilanteita, joissa potilaan rintakehä joudutaan paljastamaan. Kuinka moni meistä oikeasti haluaisi itse olla potilaana, rintakehä paljaana ja vieressä seisoisi asiaankuulumattomia ihmisiä ihan vain uteliaisuuttaan tuijottamassa? Toki aina kun on vain potilaan tilan kannalta mahdollista, otetaan hänet autoon sisälle seinien suojaan.
Eväiden varaaminen vuorokaudeksi olikin astetta hankalampi juttu. Piti osata ajatella minkä verran aikoo syödä seuraavien 24 tunnin aikana. Överiksihän se tietysti minulla meni, mutta ehkä se oli parempi kuitenkin niin päin... Joka käänteessä piti yrittää vähän jotain syödä kun ei tiennyt koska on seuraavan kerran mahdollisuus eväitä nautiskella. Samoin sain ohjeeksi että kannattaa levätä aina kun se vain on mahdollista. Ajattelin että helpommin sanottu kuin tehty meikäläisellä. Minulla kun tuppaa asiat aina pyörimään mielessä juuri silloin kun olisi mahdollisuus nukahtaa. Mutta suhteellisen nopeasti sain torkahdettua. Ehkä asiaa auttoi se että olin herännyt aamulla jo klo 5.... Yön aikana saimme muutaman tunnin levätä, sillä yöaika oli vähän rauhallisempaa kuin esim. iltapäivä ja ilta. Muutama keikka, joista yksi oli kotisairaalakeikka. Se tarkoittaa sitä että potilas, jolla menee lääkityksenä suonensisäinen antibiootti yölläkin, saa lääkkeensä ensihoidon toimesta. Välineet on valmiina paikan päällä ja ensihoito käy lääkkeet tiputtelemassa ja jatkaa omia hommiaan. Vaikka torkahtelin keikkojen välillä, olin silti skarppina hereillä kun keikka tuli. Ja ensimmäisenä autolla... Ja vaikka yöllä saikin vähän levähtää, oli silti olo aamulla ihmeen tukkoinen ja hölmö. Aamupalakaan ei oikein maistunut. Mutta aamutouhut, kuten auton siivous, saivat vähän paremmin heräämään. Yökeikoilla ollessamme minulle tuli mieleen että koskaan ei tiedä mitä siellä on vastassa. Onko keikka todellakin oikea ja onko se sellainen kuin on ilmoitettu. Ihmisistä kun ei aina tiedä mitä niillä on mielessä. Oma mielikuvitus olisi varmaan laukannut aika lailla jos sitä olisi vähän alkanut ruokkimaan...
Ensimmäinen vuorokauden mittainen vuoro on siis takana. Menin sitten koululle tekemään suoraan siitä päästessäni omia hommiani ja vasta alkuillasta ajelin kotiin. Melkein samoilla silmillä on siis valvottu liki 40 tuntia, torkahtelut keikkojen välillä onneksi helpottivat taakkaa. Ei voi kuin todeta että kovilla on ensihoitajan kroppa. Mutta toisaalta ymmärrän hyvin että työvuorot on tällaisia. Ainakin tällä tietämyksellä 6-8 tunnin työvuorot voisivat tuntua mahdottomilta ja turhauttaviltakin. Toinen seikka mitä ensihoitajan tulee kestää on kova paine. On osattava tehdä oikeita ratkaisuja potilaan parhaaksi mahdollisimman nopeasti. On huomioitava vuorovaikutus sekä potilaan mutta myös omaisten kanssa. Joskus kuvittelisin sen olevan haasteellista... On tiedettävä mitä tekee ja samalla ennakoitava mitä seuraa siitä mitä tekee. Miten esim. lääke vaikuttaa tai mitä voi tapahtua matkalla sairaalaan. Työ on haastavaa mutta kuvittelisin sen olevan myös antoisaa. Ehkä siksi polte sisälläni ensihoitotyötä kohtaan jälleen tuntuu vahvempana, kenties vahvempana kuin koskaan ennen... Työ oli pitkälti sitä mitä olen mielessäni sen ajatellutkin olevan. Nyt muutama vapaapäivä ja sitten jälleen pukeudun vihreään asuun.
perjantai 15. toukokuuta 2015
VIIMEISTÄ VIETIIN PÄIVYSTYKSESSÄ
Päivystystyksessä valkeni työelämäjaksoni viimeinen aamu ja hännystelin taas samaa ohjaajaa jota olen seurannut pari edellistäkin päivää. Sain todeta että monipuolinen on sairaanhoitajan rooli sillä olen saanut tutustua joka työvuorossa uuteen rooliin. Tänään oltiin "auliksena" eli aulahoitajana. Tämä on juuri se hoitajan rooli jolle TRIAGE-hoitaja tarvittaessa ohjaa potilaat tarkempaan jututukseen ja arviointiin. (Jos muuten joku hämmästelee miksi selitän noin tarkasti, johtuu se siitä että oletan/toivon blogiani lukevan myös jonkun ei-hoitajankin...)
Aamupäivä oli rauhallista, kuten useimmiten. Tahti kiihtyy yleensä iltapäivää kohti. Muutama kävi näytillä ja heitä ohjattiin eteenpäin, osa lääkärille ja osa sai kotihoito-ohjeita. Päivemmällä siirryttiin avustamaan operatiiviselle puolelle, missä oli täysi hulina päällä. Potilaita tuli lisää kuka milläkin syyllä, lähtipä joku yliopistolliseen sairaalaankin jatkohoitoon. Siinä muuten pyörähti paperilappunen jos toinenkin ja muutama puhelukin soitettiin... Tuntui taas turhauttavalle kun ei oikein osannut auttaa kun ei esim.kaikkien kaappien sisältö ole vielä tuttua. Toisaalta minulla on myös työelämäjaksolla opiskelijan rooli eli en saa tehdä itsenäisesti potilastyötä. Se onkin ollut suurin haaste - opetella vain seuraamaan sivusta tai tekemään pieniä avutustehtäviä...
Eilen kirjoittelin siitä miten arvokasta työtä akuuttihoidossa tehdään. Tänään siitä jutteli myös asiakas. Muistelen itse omalta hoitajan uralta että se on se paras kiitos kun potilaalta saa hyvää palautetta. Tämä henkilö kiitteli hyvästä omaisensa hoidosta ja sanoi että ainoa asia joka on huonosti on se että henkilökuntaa on liian vähän. Tästäkin olen jo kirjoittanut. Harmi juttu on mielestäni se, että ihmiset eivät vie palautetta esimiehille ja johdolle vaan usein se sanotaan vain hoitajille jotka tietävät asian muutenkin.... Ymmärrän kyllä että rahakin ratkaisee mutta valitettavasti raskas työ ja vähäiset resurssit myös vaikuttavat siten että hoitajien vaihtuvuus akuuttihoitotyössä on suuri. En tarkoita tällä Mikkeliä vaan kirjoitan yleensä asiasta sillä tämä tuntuu olevan tuttua muuallakin. Se taas saattaa vaikuttaa mm.työilmapiiriin.
Koska oli viimeinen päiväni päivystyksessä, kiitin ohjauksestani henkilökuntaa Rocky roadsilla eli suklaalla johon on sekoitettu kuivattua aprikoosia, vaahtokarkkeja ja suolapähkinöitä. Arvelin sen olevan hyvä kiitos sillä onhan siinä kuituja ja flavonoideja ja pähkinän hyviä rasvoja.... toisaalta päivystyksen työ on sen verran vauhdikasta ja vaativaa (kuin kivikkoinen tie) että arvelin henkilökunnan tarvitsevan energiaa tiiviissä paketissa. Aina kun ei ennätä kunnolla syömäänkään... kiitos siis Mikkelin yhteispäivystyksen porukalle tästä viikosta. Erityiskiitokset ohjaajilleni. Paljon voimia työnne jatkoon. Teette arvokasta työtä ja olette siinä todella hyviä! Kohtaatte potilaan ihmisenä ja toimitte vahvalla etiikalla. Joskus kärsivällisyyttänne koetellaan enemmän kuin tavallisesti mutta ette anna sen vaikuttaa potilaiden hoitamiseen. Minä puolestani vietän vapaalla pari päivää ennen astumista ensihoidon vihreisiin.....
torstai 14. toukokuuta 2015
ENNAKKOILMOITUKSIA JA VAKAVAA PUHETTA
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
TRIAGEN MATKASSA
tiistai 12. toukokuuta 2015
ENSIMMÄINEN VUORO PÄIVYSTYKSEN SYKKEESSÄ
Vuoro alkoi mielestäni päivystykselle tyypillisellä hulinalla. Koneet ei aluksi toimineet kunnolla ja siihen meni aikaa. Samaan aikaan potilaita tuli koko ajan lisää sisälle. Olin jotenkin osannut onneksi varautua että maanantai-iltavuoro saattaa olla hulinaa. Potilaita oli vähemmän vaativista likimain vierihoitoa vaativiin. Ja paljon! Ohjaajani pahoitteli ettei ennättänyt perehdyttää minua tiloihin ja toimintaan rauhassa, mutta minulle tämä tapa tutustua päivystyksen toimintaan oli oikein sopiva. Ainoa asia mitä harmittelin oli se, etten vielä osannut hakea tavaroita oikeista paikoista, olisin hyvin voinut toimia juoksutyttönä. Auttelin sen minkä osasin ja pystyin ja pääsin mielestäni suhteellisen pian homman kiinni. Tosin minun roolini oli pääasiassa seurata kiltisti ohjaajaa ja päivystyksen toimintaa.
Työyksikköön oli kiva mennä, minut otettiin iloisesti ja ystävällisesti vastaan. Aivan kaikki eivät tienneet kuka olin ja miksi siellä palloilen, mutta pian asiat selvisivät. Minulle jäi tunne että hoitajat arvostivat sitä, että opettaja hakee kokemusta. Samalla saan tehtyä itseäni tutuksi yhteistyökumppaneilleni.
Muutamia huomioita tein. Sellaisia, joihin ei itse hoitajan töissä ollessa tullut niin suuresti kiinnitettyä huomiota. Vaikka potilaita oli paljon ja vaativat hoitoa, menee hoitajan työajasta todella suuri osa tietokoneen ääressä istumiseen. Kaikki on kirjattava. Sitä mitä ei ole kirjattu, ei ole tehty... Ja koska bed-side-kirjaus ei oikein toimi, joutuu hoitaja tekemään kirjauksia kahdesti - ensin omalle muistilapulle ja sitten vielä koneelle. Mietin, että tätähän minä itsekin tein silloin muutama vuosi sitten ja tajusin että koneet vievät todella ison osan työstä. Mutta en ole koskaan tajunnut että se iso osa työajasta on noin ISO. Sanottakoon tässä ettei tämä ole kritiikkiä sairaalaa kohtaan, näin on vain toimittava. Harmi on se että eilen olisi ollut kiirettä ja töitä vaikka vuoroissa olisi ollut pari hoitajaa lisääkin. Itse kävin syömässä työvuoron selvästi puolivälin jälkeen, en ole ihan varma ennättikö ohjaajani syömään ollenkaan.
Ohjaajani ja hänen työparinsa harmittelivat loppuillasta että minulle on varmaan jäänyt aika sekava kuva työvuorosta. Ehkä joo, mutta ei ollenkaan varmaan niin sekava mitä he pelkäsivät. Ja se sekavuus mielessäni liittyy ehkä enemmänkin siihen, että olin ensimmäistä työvuoroa itselleni vieraassa paikassa ja toimintatavat olivat minulle tavallaan uusia. Eräs huomio mitä tein, liittyy työparin työskentelytapaan. Työnteko toimi joustavasti ja napakasti. Työnjako oli selkeä, välillä sitä tarkennettiin tilanteiden muuttuessa. Molemmat myös selvästi tykkäävät työstään. Ei suinkaan ollut heidän syynsä etteivät potilaat päässeet eteenpäin niin nopeasti kuin oli ehkä kaikilla ajatuksena. Kun jatkohoitopaikat eivät vedä, niin sille ei vaan voi mitään ja sitten on mietittävä varasuunnitelma. Ja sen varasuunnitelma... Akuuttihoitotyö on nimenomaan tiimityötä. Sitä ei oikein voi lähteä tekemään sooloillen. Ja hurjan paljon muuten helpotti tehtäviä "roudari" jonka vastuulla oli siirtää potilaat jatkohoitopaikkoihin osastoille tai käyttää heitä tutkimuksissa. Itselleni jäi hyvä mielikuva kiireisestä päivystyksen iltavuorosta. Kuhinaa oli kuin muurahaispesässä, mutta kaikilla oli sama päämäärä. Myöskään kiire ei mielestäni välittynyt potilaille. Kun potilaat kohdattiin, oli juuri se aika osoitettu juuri kyseiselle potilaalle.